Start here

Mainokset

2016

Seems like 2016 was a challenging year for many. That is true for me as well. While a lot of great things happened, I left the year with a sensation of not having finished half the things I wanted to. Given the feeling that I missed most deadlines last year, the fact that I only manage to blurt this out three days into 2017 seems somewhat appropriate.

I tried to look back and see if there’d be something to learn. And lo, seems like I should relearn to cut myself some slack.

I had a lot of expectations for the spring in Denmark, and as most often with too many expectations, they failed to become reality. This was for the most part the fault of no one else but myself. Studying in the Royal Academy of Music in Aarhus was great experience, and getting closer to my Glomas family and getting to know a lot of fantastic people was enriching. Flying back and forth for gigs and residences was tiring but important.

And NordTrad in Viljandi! Such a beautiful place and event, lovely people and above all great music. The entire week was like a religious experience, which I left with a sore throat, aching legs and my heart torn to small ecstatic pieces.

One of the longest and most meaningful relationships of my life changed form drastically, resulting in my being more or less homeless for three and a half months. I still owe a huge debt of gratitude to a lot of family and friends for making sure I always had a place to stay.

I set myself 3 deadlines to finish my solo album, none of which I managed to keep. I drank waaay too much beer, and must have gained 10 kg in weight. I stood up more dates than I was on and got stood up a few times my self (quite deservedly). I had a great premiere and a quite disappointing one. I missed more auditions than I went to and failed completely to prep for one, causing me to have a huge black-out in the middle of my audition song.

20170104_130617

This photo is staged: my desk is never this organized

I played 69 [sic!] gigs. 14 gigs were cancelled. I flew 36 flights, missed or had to cancel 10 flight tickets and was subject to so many schedule changes, cancellations and reroutings that I lost count. I wrote 22 arrangements and didn’t finish 9. I wrote 19 pieces of music and started on 6 that are still undone. I sent in 14 grant applications or similar, 4 of which went through (Yay!). I missed the deadline of 5 applications I planned to write and countless others that could have rendered results.

The elections in Britain and US were alarming, but I’m still most worried of the political climate of my own country, where the current government seems to be dismantling a lot of the structures that have made Finland a successful state. Not only are they doing it at a breathtaking speed, their privatization efforts seem to especially benefit their future selves, rather than society. And to distract people from noticing, they let the populists and xenophobes have a field day.

And so, here I am on the brink of a new year, hoping to live it a bit better than the last. After looking back on it I think I’ll try to be more merciful on myself. That might just be the way to be emphatic and loving towards others as well, no?

Mainokset

Trinidad

20.1.2014 Trinidad

Arkkitehtuuriltaan kaunis Trinidadin kaupunki tuntuu elavan turismille. Joka kadunkulmassa on sisaanheittajia ja kaikissa ravintoloissa ja kuppiloissa on elavaa musiikkia, trubaduureista isoihinkin kokoonpanoihin. Kaikki bandit soittavat akustisesti ja on pakko ihailla muusikkojen kykya soittaa monenlaisia tyyleja ja vaihtaa jopa kesken biisin vaihdetta sonista ihan timbajuttuihin.

Toisin kuin Santiagossa, Trinidadissa bandit soittavat lahinna covereita. Samoja biiseja, joiden kuulemiselta ei voi valttya, silla niita soitetaan joka paikassa monta kertaa paivassa. Jos haluatte maistiaiset matkamme soundtrackista tsekatkaa Marc Anthonyn Vivir mi Vida ja Prince Roycen Darte un Beso.

Palenque de los Congos Realesissa sai kuulla ja nahda ihan oikeaa rumbaa, ja lauantai-iltana kavin kuuntelemassa Paulito FG:ta ulkoilmakeikalla. Konsertti oli paikallisten juttu ja meininki olikin melkoinen. Havannassa paastaan toivottavasti ihan klubille timbaa fiilistelmaan. Valissa kuitenkin Cienfuegos (ehka pari paivaa lomaa) ja Matanzas (rumbaa).

Camaguey

Camaguey 17.1.2014

Vietettyamme Santiagossa melkein kaksi mahtavaa viikkoa, jatkoimme maanantaina matkaamme takaisin lanteen pain, Camagueyhin. Turvallisen ja tarpeettoman hyvin ilmastoidun turistibussifirma Viazulin sijaan paatettiin ottaa ns. paikallinen bussi: kuorma-auto, jonka katetulle lavalle oli pultattu penkit. Matka oli oikein onnistunut, vaikka hintaan tulikin yllattava kahden peson valityspalkkiolisa ja kesti 4 luvatun tunnin sijaan 7. Tulipahan taas nahtya ja opittua taas paljon uutta kuubalaisesta meiningista!

Camaguay vaikuttaa nain muutaman paivan perusteella hieman Santiagoa varakkaammalta, tai ainakin tulo- ja elintasoerot eri kaupunginosien valilla nakyvat vahemman raikeasti. Keskustan julkisivuja remontoidaan vimmaisesti, silla kaupunki valmistautuu 500-vuotisjuhliinsa. Kaikkialla on rakennus- ja maalaustelineita, polya ja hikoilevia tyomiehia. Kiiretta pitaa, silla kaiken pitaa olla valmista 1. helmikuuta. Vaikka se vaikuttaa uskomattomalta luulisin, etta tavalla tai toisella se myos tulee toteutumaan.

Olemme taas tavanneet paljon hienoja muusikoita. Kaikki kutsuvat meidat innokkaina ja uteliaina jammailemaan, ja vaikuttavat vilpittoman yllattyneilta ja innostuneilta siita kuinka paljon me jo osaamme. Hattu suomalaiselle musiikkikasvatukselle nousee aikaisempaakin korkeammalle! 🙂 Septeto 1920:n (nimi johtuu yhtyeen perustamisvuodesta) harjoituksissa sai taas karun muistutuksen siita kuinka vahilla resursseilla huippumuusikot taalla tyoskentelevat. Bandin basso kaipaisi kipeasti uusia kielia, mutta muusikoilla ei ole varaa sellaisiin. Yksi Son de Barrio-yhtyeen trumpetisteista ei taas omista omaa soitinta, vaan joutuu lainaamaan kavereilta treeneihin ja keikoille. En ole viela kohdannut yhtaan hyvakuntoista pianoa ja ne halvat syntikat ja huonokuntoiset sahkopianot joilla paikalliset pianistit soittavat ajetaan rikkinaisilla piuhoilla antiikkisten ja sarisevien aanentoistolaitteiden lapi.

Kaikissa nakemissani bandeissa vaikuttaisi soittavan rinta rinnan seka koulutettuja muusikoita etta ns. tradijyria, mika on mielestani aivan mahtavaa. Konservatorioissa muusikoille opetetaan klassista musiikkia ja ainakin kertomansa mukaan muusikot oppivatkin sitten tradimusiikin nailta tradijyrilta. Mista taalla soitettavan jazzmusiikin korkea taso juontaa juurensa on minulle taysi mysteeri. Osittain silla selittyy paikallisten muusikoiden yllattyneisyys osaamisemme tasosta, mehan olemme saaneet opetusta heidan perinteisesta musiikistaan korkeakoulutasolla.

Tanaan illalla heitamme hyvastit Camaguaylle ja jatkamme matkaamme Trinidadiin ja loydetaan toivottavasti Joaquinille tres-opettaja!

Santiago

8.1.2014 Santiago de Cuba

Reilu viikko reissua takana ja paljon on jo koettu ja saatu aikaan. 24 tunnin matkustamisen jálkeen saavuimme Havannaan, jossa vietimme uuden vuoden aaton. Uuden vuoden páiváná páátimme láhteá páákaupungista pois kielitaidon ja pelisilmán kartuttamiseksi. Saavuimme Santiagoon, jossa olemme nyt viettáneet melkein viikon kaupunkiin, kulttuuriin ja ihmisiin tutustuen.

Santiago on ainakin paikallisten mukaan son-musiikin syntysija ja perinteisiá septetoja saa kuulla joka páivá. Olemme káyneet ahkerasti keikoilla, joista parilla ollaan páásty lavalle saakka, Septeto Cumbren kanssa soitimme tumbadoraa (congia) ja Septeto Cañambún keikalla sonero pani meidát riviin ja jakoi pregón-vuoroja. Tánáán sain pianotunnin Sonora Huragánin pianistilta Conrado Palacio ja Joaquínilla on vielá tánáán iltasella congatunti José Antonío-nimisen congeron kanssa.

Sunnuntaina kávin tutustumassa paikallisen musiikkikoulun toimintaan. Koulu toimii san Tomás(!)-kirkon tiloissa ja antaa alkeisopetusta kaikenikáisille. Teorian ja solfan opettaja oli silminnáhden innostunut kun sai esitellá tyótáán kollegalle. Resurssit ovat todella váhissá, pianot ovat karmaisevassa kunnossa ja oppilaat kopioivat oppimateriaalit taululta omiin nuottivihkoihinsa kásin. Oli pakko ihailla sitá kuinka ympáróivástá hálystá ja sáádóstá huolimatta oppilaat olivat keskittyneitá ja kurinalaisia.

Pidámme Joaquínin ja Johanneksen kanssa kuntoamme yllá. Káymme páivittáin lenkillá, joogaamme ja/tai pidámme kuntopiirin. Kun juoksemme kaupungilla paikalliset katsovat meitá kuin hulluja. Herátámme muutenkin aika paljon huomiota, tosin siiná mielessá emme juurikaan poikkea muista gringoista..! 😉

Kuubaan!

Huomenaamuna alkaa matka kohti Havannaa. Matkustan ystäväni ja yhtyekumppanini Joaquínin sekä yhteisen toverimme Johanneksen kanssa kuukaudeksi Kuubaan, tavoitteenamme päästä kokemaan paikallinen musiikkikulttuuri mahdollisimman läheltä.

Pyrin matkan aikana kirjoittamaan jokusen blogipostauksen kokemuksistamme, joten pysykää kuulolla! 🙂

Vuorovaikutuksesta

Luin vastikään ajatuksiaherättävän artikkelin siitä kuinka elämässä tärkeintä ei välttämättä ole onnellisuus, vaan merkitys (tai tarkoitus). Yksi kirjoituksen kantavista ajatuksista on se, että onnellisuuden tavoittelu on loppujen lopuksi lähinnä itsekkäiden tarpeiden tyydyttämistä, ja kuinka pidempiaikaista hyvinvointia niin itselle kuin muillekin luodaan onnellisuuden tavoittelun sijaan merkityksen tavoittelulla. Suosittelen lämpimästi lukemaan artikkelin jos kieli vain ei tuota vaikeuksia. Varoituksen sana: saatat päätyä pohtimaan oman elämäsi tarkoitusta ja omia prioriteettejäsi. Se on toisaalta useimmiten oikein hyvästä. Minut se inspiroi kirjoittamaan ylös sellaista, joka on muhinut sisälläni jo jonkun aikaa.

Yksi elämäni tarkoituksista (ja suolista) on taiteen, etenkin elävän sellaisen, tekeminen ja kokeminen. Olen usein miettinyt miksi näin on ja asian pohtiminen on täsmentänyt käsitystäni taiteen luonteesta. (Puhun nyt elävästä taiteesta erotuksena kuvataiteesta, elokuvasta ja äänitetaiteesta, joissa itse taideteokset ovat suhteellisen staattisia. En usko tämän erottelun yleiseen pätevyyteen, mutta uskon sen mahdollistavan käsiteltävän asian hivenlaatuiseen rajaamiseen.) Uskon, että elävä taide on pohjimmiltaan ja syvimmillään vuorovaikutusta. Se on vuorovaikutusta teoksen luojan, esiintyjien ja yleisön kesken, kaikkiin suuntiin yhtäaikaisesti.

cropped-schniisnaan_photo_raili-takolander-e1356005464380

Sain tästä konkreettisen esimerkin taannoisissa Schniis & Naan -esityksissä. Meillä oli hyvin vähän saliaikaa ennen aamun esitystä, eikä kommunikaatio teknikon kanssa toiminut aivan toivomallamme tavalla. Tämän seurauksena suurin osa musiikin lähdöistä ja valojen vaihtumisista oli matineassa pielessä. Koimme ettemme saaneet valoista ja musiikista sitä tukea johon olemme tottuneet, ja että pari kohtausta meni jopa kokonaan penkin alle. Lisäksi yrityksemme kommunikoida teknikon kanssa esityksen aikana vaikuttivat jäävän kokonaan huomiotta. Aamun yleisö koostui kuitenkin täydestä salillisesta lapsia, jotka lähtivät hetkeäkään epäröimättä leikkiimme mukaan. Parempaa yleisöä ei voisi toivoa. Jopa kohtaukset, jotka mielestämme menivät pieleen saivat lapset hykertelemään naurusta ja kirvoittivat jälkikäteen kommentteja siitä, kuinka ne olivat joidenkin lasten lempikohtia koko esityksessä.

Ennen iltanäytöstä pidimme siis teknisen läpimenon, eikä tekniikan sujuvuudessa ollut illan esityksessä mitään valittamista. Näytöksen yleisö oli kooltaan noin neljänneksen aamuisesta ja aikuiset olivat jopa enemmistössä, joten tunnelma oli lähes väistämättä jonkin verran varautuneempi.

Kumpi esitys siis onnistui paremmin? Vastaus riippuu tietenkin näkökulmasta, mutta lienee itsestään selvää, että koska olemme luoneet teoksen lapsille, meille on tärkeintä, että koemme lasten nauttivan siitä ja siltä tuntui aamunäytöksessä ja sen jälkeen. Joku voisi sanoa, että meillä oli yleisö näpeissämme, mutta yhtälailla me olimme heidän näpeissään! Iltanäytöksessä olleet voivat lohduttautua sillä, että heidän näkemänsä esitys oli teknisesti parempi.

Liputuspäivä

On liputuspäivä ja kotikadullani liehuu lukuisia Suomen lippuja. Hiukan yllättäen ne näyttävät hyvältä. Yllättävyys johtuu siitä, että jossain vaiheessa synnyinmaani lipun olivat omineet itselleen sellaiset näkemykset ja tuntemukset, joita en voi allekirjoittaa.

En surrut liikaa, sillä olivathan kansalliset symbolit jo valmiiksi suurkulutuksessa instituutiossa, jonka olemassaolo perustuu ajatukseen, että konfliktitilanteita voidaan ja tulee ratkaista väkivallalla, ja jolle yhteiskuntamme on antanut luvan opettaa nuoria jäseniään toimivaan tämän väkivallan välineinä.

Kyseinen instituutio ja yllämainitut näkemykset ja tuntemukset eivät kuitenkaan nähdäkseni tyhjentävästi edusta Suomen valtiota tai kansaa: suuri määrä kanssakansalaisiani on avoimesti ilmaissut toiveensa nähdä maamme johdossa ystävällinen, avoin ja avoimesti sukupuoliselta suuntautumiseltaan heteronormista poikkeava henkilö, joka kehottaa aitoon vuoropuheluun riitelemisen sijaan. Lukuisat muut komppaavat ja tsemppaavat tänään sellaisia ehdokkaita, jotka peräänkuuluttavat suurempaa solidaarisuutta ihmisten välillä, omaan napaan tuijottamisen lopettamista, ahneudesta luopumista.

Olen toiveikas. Tämä maa on kylmä ja karu, eikä kukaan meistä pärjää täällä ilman toistemme apua ja tukea. Tehdään Suomen lipusta toistemme ymmärtämisen, hyväksymisen ja auttamisen symboli, jooko?

Suomen lippu